Jotkut varmaan hieraisivat silmiään, kun lukivat toukokuun puolivälissä uutisen, että olin tunnustanut syyllistyneeni törkeään petokseen. Uutinen oli vain puoliksi totta: olin kyllä ”tunnustanut”, vaikka en ollut ainakaan omasta mielestäni tehnyt petosta. Uutinen oli peräisin STT:ltä, joka oli puolestaan kopioinut suoraan käräjäoikeuden tekstin, joka puolestaan oli sanasta sanaan syyttäjältä. Koko uutinen olisi voinut olla lainausmerkeissä, koska siinä ei ollut toimittajan kommenttia. Minulta ei myöskään ollut pyydetty kommenttia. Niinpä kommentoin asiaa tässä.
Valmiin tunnustuksen allekirjoittamisesta tulee mieleen Stalinin ajan vainoihin liittyvät oikeudenkäynnit. Valmiiksi laadittu tunnustus piti aina allekirjoittaa, hyvällä tai pahalla. Vertaus on kieltämättä kaukaa haettu, mutta yhteistä on, että minunkin tapauksessa kysymys oli vainosta tai vähintään ajojahdista, jota Tampereen Korkeakoulusäätiö harjoitti minua kohtaan. Kun Tampereen uuden yliopiston hallinto teki minusta tutkintapyynnön lokakuussa 2019, se nimenomaan vaati sekä rangaistusta (3-4 vuotta vankeutta) että korvauksia (tuossa vaiheessa 14 miljoonaa euroa), vaikka asia olisi voitu sopiakin. Mitään neuvotteluja tai normaaleja keskusteluja ei käyty uuden yliopiston hallinnon ja minun välillä, vaan uusi yliopisto (eli Tampereen korkeakoulusäätiö) halusi heti tehdä jutusta rikosasian.
Poliisin esitutkinnasta olen kertonut aiemmassa blogikirjoituksessani (Good cop, bad cop Tampere 1.6.2023). Lyhyesti sanottuna poliisi ei lopulta löytänyt näyttöä petoksesta eikä oikein mitään muutakaan. Poliisi kävi läpi tiheällä kammalla yhtiöni Nordic Research Network Oy:n tilit, ehkä toivoen löytävänsä jotain väärinkäytöksiä, vaikkapa kelomökkejä tai loistoautoja, mutta mitään ei löytynyt. Tämä yhtiö oli kuitenkin uuden yliopiston tutkintapyynnön keskiössä. Olin sen kautta tehnyt kaksi tutkimusta vuosina 2007-2009 ja 2018-2019. Kummassakin tapauksessa olin sopinut asiasta yliopiston silloisen hallinnon kanssa ja saanut kirjallisen luvan rehtorilta. Molemmat olivat tapahtuneet jo ennen uuden yliopiston aikaa, mutta uusi hallinto ei ollut ollut missään yhteydessä aikaisempien hallintojen kanssa, esimerkiksi kysymällä, oliko kaikki tapahtunut OK, vaan tämän tutkiminen jäi poliisille. Kun toimeksiantaja oli sentään Korkeakoulusäätiö, niin poliisi lähtökohtaisesti oletti, että jotain oli tehty väärin, vaikka ei sitten löytänyt tietoista petosta. Aikaa kului yksi vuosi ja yhdeksän kuukautta, kun aina välillä haettiin jatkoaikaa.
Kun esitutkinnan päätteeksi teimme loppulausunnon, niin ilman muuta vaadimme, että asiasta on tehtävä syyttämättäjättämispäätös. Talousasioista tarjouduimme kyllä neuvottelemaan Korkeakoulusäätiön kanssa. Koko rikosjuttu olisi näin kuivunut kokoon, mikä ei yhtään sopinut uuden yliopiston hallinnolle. Se pani käyttämänsä asianajotoimiston Roschierin näyttämään parastaan. (Roschier on suuri organisaatio, 250 juristia, liikevaihto 75 miljoonaa euroa ja liikevoittoprosentti 46% vuonna 2022.) Roschierin ja yliopiston loppulausunnossa syksyllä 2021 a) kyseenalaistettiin minun integriteettini henkilönä ja b) vaadittiin lisätutkintaa, jotta saataisiin lisää syytettävää. Tässä noudatettiin siis Stalinin periaatetta ”kun syyllinen tiedetään, niin rikos aina keksitään”.
Lisätutkinnassa keskityttiin asiaan, jossa poliisi ei alun perin nähnyt mitään tutkittavaa. Keskeinen ”todistaja” oli entinen työtoverini, joka väitti, että Rokotetutkimuskeskuksen laboratoriossa olisi tutkittu melkein yksinomaan rokotepatenttia, joka oli osaksi minun nimissäni ja että laboratoriota oli rahoitettu rokotetutkimusten tuotoilla. Tämä oli vanhan yliopiston tiedossa ja koko tutkimusta pidettiin eräänä lääketieteellisen tiedekunnan ”keihäänkärkenä”. Mutta uuden yliopiston mukaan tämä ei enää sopinut taloussäännöksiin, joita nyt sovellettiin taannehtivasti.
Joulukuun alussa 2021 kuultiin ensimmäisen kerran syyttäjän ajatuksista. Hän järjesti syyteneuvottelun, jossa tarkemmin erittelemättä ehdotettiin ehdonalaista tuomiota ”luottamusaseman väärinkäytöstä” (ei siis petoksesta) ja 3,5 miljoonan euron korvauksia. Olisimme olleet valmiit neuvottelemaan, mutta Korkeakoulusäätiö ei. Se vaati 5 miljoonan euron korvauksia, minkä se hyvin tiesi olevan mahdotonta minulle.
Seuraavan kerran asiasta kuultiin jo pari viikkoa myöhemmin, kun syyttäjä ilmoitti julkisuudessa (mutta ei minulle), että saisin syytteet kahdesta törkeästä petoksesta. Asenteet olivat siis koventuneet ja syyttäjä oli lähestynyt yliopistoa. Itse syytteiden sisältöä en saanut tietää ennen kuin huhtikuussa 2022. Kun syytteet tulivat, ne olivat yhtä pitkää suollettua vaikeaselkoista tekstiä, suureksi osaksi ilmeisesti yliopistolta. Vaatimus oli kuitenkin luettavissa: ehdotonta vankeutta ja korvauksia 13 miljoonaa euroa, josta 7 miljoonaa Nordic Research Networkin toiminnasta ja 6 miljoonaa laboratorion toiminnasta. Onneksi syytteen tulo myöhästyi niin paljon, että käräjäoikeuden istunto saatiin siirrettyä myöhemmäksi. Se siirtyikin melkein vuodella.
Kun uusi syyte tuli maaliskuussa 2023, siitä oli pudotettu pois laboratorio-osuus. Ilmeisesti syyttäjä oli itsekin huomannut, että se ei kestäisi oikeuskäsittelyä. Jäljellä oli kuitenkin vaatimus vankeusrangaistuksesta ja 7 miljoonaa euroa korvauksia.
Tässä tilanteessa minulle ensimmäisen kerran välähti, että en ehkä voittaisikaan juttua, jossa olin omasta mielestäni oikeassa. Jos häviäisin, en selviäisi rangaistuksesta enkä korvauksista. Mutta miksi häviäisin, vaikka olin oikeassa? Koska vastustajat olivat liian isoja ja vahvoja. Suuri yliopisto, suuri asianajotoimisto, syyttäjälaitos. Asianajajieni arvion mukaan käräjätuomari todennäköisesti asettuisi vahvemman puolelle, eikä hovioikeus välttämättä näkisi asiaa toisin. Aikaa menisi ehkä kaksi vuotta lisää.
Niinpä päädyin allekirjoittamaan syyttäjän laatiman tunnustusasiakirjan ja istuin hiljaa koko tunnustusoikeudenkäynnin ajan toivoen, että jo 3,5 vuotta kestänyt painajainen olisi pian ohi.
Kirjoittaja Timo Vesikari
