Terveydenhuollossa on yleistä kertoa käyttäjäkokemuksista julkisuudessa. Joskus tulee ruusuja, mutta kriittiset kommentit ovat yleisiä. Potilaat, eli nykyisin asiakkaat, antavat palautetta. Suosittuja aiheita ovat vaikkapa pitkät odotusajat, väärät diagnosoinnit ja hoidosta tulleet haitat.
Tietenkin olisi parempi, jos ei joutuisi tekemisiin koko terveydenhuoltojärjestelmän kanssa. Sama koskee vielä enemmän oikeusjärjestelmää. Parempi olisi, jos ei koskaan joutuisi tekemisiin koko systeemin kanssa. Mutta kun vastikään jouduin tahtomattani tekemisiin sekä poliisin että syyttäjälaitoksen kanssa, niin kerron vähän kokemuksistani. Peilaan tätä omaa alaani, lääketiedettä, vastaan.
Lääketieteessä ja potilaan tai asiakkaan kohtaamisessa on hallitsevana periaatteena pyrkimys totuuteen, joka tarkoittaa oikeaa taudinmääritystä eli diagnoosia ja siitä seuraavaa oikeaa hoitoa. Ensi kontaktissa potilaan kanssa kirjataan tulosyy. Seuraava vaihe on työdiagnoosi, joka kuitenkin usein muuttuu, kun tehdään lisätutkimuksia. Koko ajan tavoitteena on päästä selvyyteen, siis totuuteen, mahdollisimman nopeasti. Hoitopuolella tavoitteena on tehdä potilaan olo mahdollisimman mukavaksi. Tarjota vaikka kahvia.
Oma ensikokemukseni oikeusjärjestelmästä on kovin erilainen. Keskityn tässä poliisitutkintaan.
Minua tultiin hakemaan kotoa marraskuisena sunnuntaiaamuna 2019 klo 9:30. Olin juuri tullut aamulenkiltä ja syömässä aamiaista. Kahvikuppi jäi puoleenväliin, enkä saanut kahvia seuraavan 24 tunnin kuluessa, mikä kahviin tottuneelle oli tosi vaikeaa. Poliisiautossa minulle näytettiin (mutta ei annettu) Tampereen korkeakoulusäätiön tekemää esitutkintapyyntöä. Ymmärsin siitä sanat ”neljä vuotta vankeutta” ja ”14 miljoonaa euroa korvauksia”. Kysymys oli ensisijaisesti yhtiöni Nordic Research Network Oy:n (NRN) tekemistä tutkimuksista, mutta oli siinä muutakin ja lisää luvattiin toimittaa perässä.
Olin odottanut, että minua ehkä kuultaisiin poliisiasemalla ja se olisi siinä. Kaikkea muuta, minulta otettiin pois kännykkä, lompakko ja passi. Vähän virnuiltiin, että tämän näköinen mies. Myöhemmin kävi ilmi, että poliisi oli varautunut tilanteeseen jo kauan ja mm. kuunnellut puhelintani ja seurannut sähköpostiani useita viikkoja. Diagnoosi oli jo valmis ennen kuulusteluani: törkeä petos. (Ihmettelin mielessäni, miksi törkeä. Miksi ei vain petos? Myöhemmin selvisi, että ”törkeä” ei viittaa tekotapaan, vaan summan suuruuteen.)
Poliisien kanssa mentiin joukolla Rokotetutkimuskeskuksen ja NRN:n tiloihin Biokatu 10:ssä. Kaikki pengottiin, papereita ja muuta tavaraa pakattiin muovipusseihin ja valokuvia otettiin. Erityisen mielenkiintoista oli se, että poliisi halusi tutkia lukitun vaatekomeroni pukuhuoneessa. Joku oli kai antanut vinkin. No, sieltä löytyi pesupussi ja pyyhe.
Kun homma venyi, yritin ehdottaa, että keitetään kahvit työpaikan keittiössä. Tämä estettiin aika töykeästi. Sen jälkeen siirryttiin vielä rokotetutkimusklinikalle penkomaan muutamaksi tunniksi. Edelleenkään en ymmärtänyt, mikä statukseni oli.
Jossain vaiheessa sanottiin, että voisin soittaa poliisin kännykällä puhelun asianajajalleni. Anteeksi kenelle? Kun en ollut ennen ollut lain kanssa tekemisissä, ei minulla ollut tietoakaan mistään asianajajasta. Lopulta kuitenkin löytyi, keskellä sunnuntaita, sienimetsästä. Sillä oli tosi suuri merkitys myöhemmin.
Nyt kuitenkin tilanne oli kokonaan poliisin hallinnassa. Kotiin ilmoitettiin, että minut on pidätetty. Minut vietiin putkaan, jossa odotti kylmät perunat ja kylmä ruskea kastike. Koko päivä oli oltu syömättä. Kahvia ei saanut mitenkään, ei illalla eikä seuraavana aamuna. Yöllä en kyennyt nukkumaan. Aamulla minut vietiin kuulusteluun nukkumattomana, nuhruisena ja partaisena, siis mahdollisimman huonossa kunnossa vastaamaan kysymyksiin. Olin lopulta pidätettynä täydet kolme vuorokautta (joka on maksimi). Tätä kutsutaan kuulemma koppihoidoksi.
Kuulustelijana oli ”good cop”. Hän jopa järjesti kahvia henkilökunnan kuppilasta. Hän oli melkein ystävällinen. Mikään ei kuitenkaan muuttanut sitä, että minua kuulusteltiin epäiltynä törkeästä petoksesta, kuten jatkuvasti muistutettiin. Luulin edelleen, että kysymys on jonkinlaisesta väärinkäsityksestä. Kunhan pääsen puhumaan ja kerron asiat niin kuin ne olivat, niin kaikki järjestyy. Tämä olisi ollut lääketieteellinen lähestymistapa. Luulin, että pyritään vain selvittämään totuus, mutta näin ei ollut.
Kysymys oli lyhyesti siitä, olinko saanut luvan yliopistolta kahden tutkimuksen tekemiseen yhtiöni NRN:n kautta. Kyllä olin. Siinä tapauksessa, olinko ”erehdyttänyt” yliopistoa. En ollut, mutta tämän ympärillä pyörittiin toista vuotta.
Nimike ”törkeä petos” istui kiinni kuin takiainen. Poliisi ilmoitti tämän pidätyksen syyksi medialle heti alkuun ja piti kiinni nimikkeestä aina, kun tutkinnalle haettiin jatkoaikaa, eli yhteensä 1 vuosi ja 10 kk. Puhelinkuuntelua jatkettiin vuosi. Sen päättyessä poliisi sanoi, että ”ehkä sulla olikin lupa yliopistolta”. Kuulustelussa kävin uudelleen vasta 1,5 vuotta ensimmäisestä. ”Good cop” oli hyvin positiivinen ja antoi uskoa, että tämä oli tässä. Mutta ei ollut. Oliko sitten ”bad copin” vaikutusta, että nimikettä ei muutettu, vaikka poliisi ei enää itsekään uskonut törkeään petokseen.
Siis toisin kuin lääketieteessä, työdiagnoosia ei koskaan korjattu, vaikka uutta tietoa kertyi. Petostarra istui ja pysyi ja siirtyi sekä julkisuuteen että syyttäjän ajatusmaailmaan. Mutta se onkin jo toinen juttu.
Kirjoittaja Timo Vesikari
