Hallitus on päättänyt satsata tutkimukseen ja kohdistaa lisärahoitusta tohtorikoulutukseen. Suunnitelmana on rahoittaa seuraavien vuosien aikana tuhat uutta tohtorikoulutuspaikkaa. Satsaus on Suomen oloissa suuri ja luulisi, että tutkijayhteisö ja yliopistot olisivat innoissaan.
Tätä taustaa vasten oli mielenkiintoista lukea akatemiaprofessori Anu Wartiovaaran kirjoitus Lääkärilehdessä 2.2.2024 otsikolla ”He eivät tiedä mitä tekevät”. Hän pelkäsi, että tuloksena on B-luokan tohtoreita. Kirjoitus kolahti minuun etenkin, kun se vastasi maa ensireaktiotani opetusministeri Sari Multalan tiedotteeseen asiasta. Wartiovaara on varmasti paremmin perillä tutkimus-, kehitys- ja innovaatio (TKI) strategioista kuin minä ja on syytä kuunnella, kun hän sanoo, että tutkijakoulutusta ajetaan kolmevuotiseksi ja tämä pikalinja epäilyttää: ”Akateeminen tutkimus näivettyy”. – Varmaan voidaan kysyä niinkin, että voidaanko näin suurella määrän lisäyksellä säilyttää laatu.
Perspektiivini on kapea mutta pitkä, sillä väittelin 52 vuotta sitten. Olin onnekas, sillä pääsin sattumalta juuri USA:sta palanneen Antti Vaherin (sittemmin professori) oppilaaksi. Olin ensimmäinen, mutta pian tuli muita, muodostui ryhmä. Antti Vaheri on Suomen eniten väitöskirjoja lääketieteen alalla ohjannut ja hänen oppilaistaan on tullut monta menestystarinaa. Taustalla on onnistunut, läheinen ja henkilökohtainen ohjaussuhde sekä ryhmään hakeutuneiden alun perin korkea laatu. Tämä on päinvastaista kuin edellä mainittu kolmen vuoden koulutusputki suurille joukoille.
Tuolloin 1960-luvun lopulla tehtiin uudistus, jonka mukaan väitöskirja voi pelkän monografian sijan koostua osajulkaisuista ja yhteenvedosta. Tällä pyrittiin kansainvälistymiseen, sillä osajulkaisujen piti olla ilmestynyt kansainvälisissä hyväksytyissä (nykyisin sanotaan vertaisarvioiduissa) lehdissä. Julkaisuissa saa olla useampia tekijöitä, mutta yhden piti olla väittelijän yksin kirjoittama. Olin uuden systeemin ensimmäisiä ja minulla oli kahdeksan osajulkaisua. Se oli ehkä vähän liioiteltua, ja lukumäärävaatimus pieneni seuraavan vuosikymmenen aikana. Samalla poistui vaatimus yksin kirjoitetusta artikkelista. Rima asettui pitkäksi aikaa neljän kansainvälisissä lehdissä julkaistun artikkelin kohdalle. Tosin perustutkimuksen huippuryhmissä vaadittiin määrää vielä pienemmäksi, mikäli julkaisut olivat huippulehdissä. Tällaisissa lehdissä ilmestyneet artikkelit toimivat Anu Wartiovaaran mukaan käyntikortteina jatkotöihin ulkomaisissa huippuyliopistoissa, eikä hän usko, että kolmen vuoden TKI-tohtorit tällaiseen pystyisivät.
Ennen oli selvää, että väitöskirjaan tähtäävästä tutkimuksesta ei maksettu palkkaa. Lääketieteen tutkijat toimivat vaikkapa kunnanlääkärin kesäsijaisina tai tekivät yöpäivystyksiä, kuten minä. Apurahoja oli, mutta niistä ei yleensä saanut omaa palkkaa vaan pienet apurahat menivät muihin tutkimuskuluhiin. Vähitellen Suomen Akatemia alkoi 1970-luvulla perustaa tutkijanvirkoja, 1990-luvulla seurasivat neljävuotiset tutkijakoulut, joissa tavoitteena oli väitöskirja. Väitöskirjatyön tekemisestä saattoi siis saada palkkaa, mikä oli uusi ajatus. Paikkoja riitti vain harvoille. Myös palkka oli pieni, 2000-luvun alussa jossain 1500-2000 euron välillä kuukaudessa. Tällä ei oikein perhettä elättänyt, ja niinpä saattoi olla siten, että vaimo oli tutkijakoulussa ja mies oikeissa töissä hankkimassa perheen elantoa. Epäilen, että tohtorikoulut osaltaan lisäsivät väitelleiden naisten määrää. – Nämä ovat tietenkin vanhan kärttyisän miehen jorinoita.
Jatkan kuitenkin kertomalla omasta ratkaisustani. Antti Vaherin kanssa kehitimme vuonna 1967 vihurirokkovasta-aineiden määritysmenetelmän, jolla raskaudenaikainen tuore infektio voitiin todeta yhdestä verinäytteestä. Aloimme myydä testiä, ja tuotoilla saatoin palkata ”oman” laborantin virusopin laitokselle. Muutenkin maksullinen palvelutoiminta oli pätevä tapa hankkia rahaa tutkimukseen niin Helsingissä, Turussa kuin Tampereellakin. Tutkijat tekivät siis työtä tutkimusrahoituksen hyväksi. Myöhemmin minun kohdallani diagnostiikan tilalle tuli rokotetutkimukset ulkopuolisella rahoituksella. Näiden tilaustutkimusten sivuprojekteina valmistui monta ohjaamaani väitöskirjaa. Jossain vaiheessa lääkäritutkijat tekivät sekä kliinistä rokotetutkimusta että omaa väitöskirjatyötään – lääkärin palkalla. En siis enää ole sitä mieltä, että tutkimusta pitäisi tehdä ilman palkkaa kuten minun aikanani, mutta jonkinlainen suhde rahan hankkimiseen pitäisi olla.
Hallituksen kaavailemat tohtorikoulut ovat aika helppoa rahaa. Olen skeptinen sen suhteen, että kolmessa vuodessa tällä rahalla valmistuisi satamäärin laadukkaita tohtoreita. Epäilen, että järjestelmä on omiaan tuottamaan B-luokan tohtoreita lyhyessä ajassa, ellei jotain korjausliikettä tehdä.
Kirjoittaja Timo Vesikari
