Näin professori Kai Krohnin kuolinilmoituksen Helsingin Sanomissa heinäkuussa. Ilmoitus oli lehdessä kaksinkertaisesti, nykyiset ja entiset omaiset erikseen. Tuntematta tilannetta tarkemmin, voin vain sanoa, että tämä näkymä puhunee itse puolestaan.
Tiesin, että Kai oli ollut sairaana useita vuosia. En ollut häntä juuri nähnyt ennen sairastumistakaan, sillä hän ei ymmärrettävästi käynyt enää Finn-Medi -rakennusten alueella, jossa hän oli tehnyt merkittävää työtä ja ollut näkyvä hahmo 1990- ja 2000-luvulla.
Viime viikolla lienee ollut Kain muistelutilaisuus. Minua ei ollut kutsuttu. Tunsin kyllä Kain varmaan pitemmältä ajalta kuin moni muistelijoista, ja kirjoitan joitakin palasia.
Kai Krohn oli yksi Tampereen yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan ensimmäisistä professoreista. Hänet oli nimitetty biolääketieteen professoriksi, opetusalana patologia, pian tiedekunnan perustamisen jälkeen vuonna 1974, alle nelikymppisenä niin kuin monet pioneereista. Tulin itse Tampereelle vuonna 1975 hoitamaan virologian apulaisprofessorin virkaa, jonka toivoin saavani. En saanut. Ensimmäisenä vuotenani pystytin kuitenkin tutkimuslaboratoriota, mm. Amerikasta tuomani soluvälitteisen immuniteetin tutkimusmenetelmää, jossa käytettiin lymfosyyttistimulaatiota kokoverestä.
Kai oli patologi, mutta erityisen kiinnostunut immunologiasta. Hän halusi, että opettaisin menetelmän hänen väitöskirjaoppilailleen, jotka työskentelivät samassa laboratoriossa kliinisen lääketieteen laitosrakennuksessa. Hän ei pyytänyt, vaan määräsi minun laboranttini opettamaan heidän laboranttiaan. Myöhemmin talvella vuonna 1976, kun olin aloittanut rotavirusdiagnostiikan, hän päätti, että se kuuluu patologialle. Vt apulaisprofessori ei siinä paljon voinut hangoitella vastaan. Kai siis eteni kuin puskutraktori, mutta toisaalta oli hyvinkin ystävällinen, joskus jopa sydämellinen.
Tiemme kohtasivat uudelleen oikeastaan vasta, kun tulin Tampereelle vuonna 1991 virologian professoriksi ja seuraavana vuonna biolääketieteen laitoksen johtajaksi. Kai piti itseään tiedekunnan moraalisena dekaanina ja luonnollisesti myös laitoksen moraalisena johtajana. Yhteistyömme sujui kuitenkin tällä kertaa hyvin.
Kai oli ollut USA:ssa 1980-luvun lopulla pian HI-viruksen keksimisen jälkeen viruksen (toisen) keksijän Bob Gallon laboratoriossa. HIV:stä tuli hänen ykkösaiheensa ja hän toi HIV-tutkimuksen Suomeen. Hän halusi kehittää HIV-rokotteen ja mallina oli apinan HIV eli SIV (S sanasta simian). Biolääketieteen laitoksella oli kokeita varten apinoita, mistä en erityisesti pitänyt. Kuitenkin, DNA-rokote toimi SIVia vastaan ja antoi luonnollisesti toiveita samankaltaisen DNA-rokotteen tekemiselle ihmisen HIVia vastaan.
Tampereen lääketieteellinen tiedekunta oli todellisessa lakkautusvaarassa 1990-luvun alun laman jälkeisenä aikana. Helsinkiläiset ja oululaiset aikoivat opetusministeriön avulla panna tiedekunnan lihoiksi ja jakaa keskenään. Pienempänä lakkautusvaihtoehtona oli vain biolääketieteen eli prekliinisen opetuksen lakkauttaminen.
Kain kuningasajatus oli erillisen perustutkimusinstituutin perustaminen niin, että se olisi suojassa opetuksen leikkauksia vastaan. Tämän hän toteutti uskomattomalla voimalla. Instituutti sai nimen Lääketieteellisen teknologian instituutti (IMT). Kai rekrytoi sinne muutamia huippuprofessoreita, erityisesti Howie Jacobsin, joka on kirjoittanut näistä vaiheista otsikolla ”Kai Krohn – anarchist in a suit”. Kirjoitus on loistava, mutta ei Kai mikään anarkisti ollut. Hän vain ei pitänyt hallinnosta, erityisesti yliopiston hallinnosta, ja halusi oikoa mutkat suoriksi.
IMT:n perustamisen jälkeen minulle jää kutistunut ja edelleen lakkautusuhan alla ollut biolääketieteen laitos. Minun pelastussuunnitelmani sille oli yhdistää se kliinisen lääketieteen laitoksen (joka oli paremmin turvassa) kanssa yhdeksi lääketieteen laitokseksi, mikä toteutuikin. Johdin yhdistettyä lääketieteen laitosta 2000-luvun alkuun asti, kunnes minut savustettiin ulos silloisen dekaanin juonittelulla. Tekosyynä oli, että olin hankkinut laitokselle uutta tilaa ns. kompensaatiorahoilla, joita tuli, kun lääketieteellinen tiedekunta pääsi uudelleen nousuun. Syrjäyttämistäni pohjustettiin professorikokouksessa. Kai oli ainoa, joka piti julkisen puheenvuoron minun tukemisekseni. Muistan sen kiitollisena, vaikka se ei lopputulosta muuttanutkaan.
HIV-rokotteen toteuttamiseksi Kai perusti yhtiön, FIT-Biotech Oy:n, ja onnistui hankkimaan sille huomattavan riskirahoituksen. Hän siirtyi yhtiön johtajaksi ja jätti yliopiston. Tein ensimmäiset kliiniset tutkimukset FIT-Biotechin rokotteella. Yhteistyö oli käytännön tasolla helppoa, koska FIT-Biotech sijaitsi Rokotetutkimuskeskuksen yläkerrassa Biokatu 10:ssä. Rokote ei kuitenkaan toiminut hyvin ihmisillä, mutta sitä ei kärsinyt sanoa julkisuudessa, jotta rahoitus ei olisi vaarantunut, ja yritin olla melko hiljaa. Olisin mielelläni tutkinut myös HIV-rokotteen parannettua versiota ja uutta antotapaa, mutta nämä työt keskeytyivät. Kai joutui lähtemään itse perustamastaan yrityksestä, mikä oli huutava vääryys. Kain DNA-rokote HIV:ia vastaan oli suomalaisen bioteknologian merkkisaavutus, joka vain jäi kesken.
Kai oli voimakas ja räiskyvä persoona, jollaisia ei nykyisin yliopistomaailmassa juuri ole. Hän ei pitänyt hallinnosta, mutta onnistui sen kanssa aina jotenkin luovimaan niin, että sai ideansa ja tahtonsa läpi. Olen kuitenkin varma, että hän ei olisi ikinä sopeutunut nykyiseen yhdistettyyn Tampereen yliopistoon eikä sen ylimitoitettuun hirmuhallintoon.
Kirjoittaja Timo Vesikari
