Nappasin käsiini Tampereen ylioppilaslehti Visiirin ja hieraisin silmiäni, kun luin, että tiloista luopumisohjelma on edelleen voimassa, vaikka luulin, että se olisi jo kuopattu. Supistusohjelman jatkaminen voi näyttää pelkästään itsetarkoitukselta, mutta on muistettava, että siinä on alunperin takana vanhan Tampereen yliopiston identiteetin murentaminen. Keskustakampuskaan ei ole enää hallintokeskus vaan pelkästään kokoelma opetustiloja, joita voidaan muokata ja joista voidaan säästää.
Yliopisto ei siis todellakaan ole enää sama kuin ennen. Vuonna 2019 aloittanut uusi yliopisto on lähtökohtaisesti järjetön yhteenliittymä tai oikeastaan pakkoliitos Tampereen teknillisen yliopiston ja vanhan Tampereen sivistysyliopiston välillä. Tampereen ammattikorkeakoulukin kummittelee jossain kolmantena pyöränä. Liitoksen ja sen myötä tulleen säätiöittämisen takana oli joukko teknologiateollisuuden henkilöitä ja sen myötä uusi painopiste on Hervannassa. Uusi yliopisto alkoi heti 2019 hakea säästöjä sekä tilakustannuksista että henkilömenoista. Toimintaa johti kovaotteinen rehtori Mari Walls, joka joutui sittemmin eroamaan kesken virkakauden, eli sai potkut.
Tiloista piti leikata 25% ja henkilökunnalle – etenkin vanhan yliopiston puolella – oli luvassa YT:t. Neuvotteluista ei kuulemma ollut kysymys, vaan sanelusta. Lopputulos oli vajaan sadan henkilön vähennys, joista osa irtisanomisilla. Säästöjä ei kuitenkaan syntynyt, kun työt siirrettiin hoidettavaksi ulkoistamalla. Tuloksena oli lähinnä katkeruutta, pelkoa ja huonoa ilmapiiriä. Henkilökunta ei enää kokenut yliopistoa omakseen, ainakaan vanhan yliopiston puolella.
Entä miten tämä liittyy tilasupistuksiin? Ihmisten työviihtyvyyteen kuuluu olennaisesti se, että voi tuntea kuuluvansa johonkin paikkaan, joka puolestaan näyttää joltakin. Tampereen vanhan yliopiston päärakennus – vaikka ei olekaan pramea – toimi tällaisena kohteena silloinkin, kun monet toiminnot olivat hajasijoitettuina ympäri kaupunkia. Entiseen ”päätaloon” pystyi jotenkin identifioitumaan myös siksi, että yliopiston johto ja hallinto olivat siellä. Päätalon ilme parani vielä paljon, kun sen äärelle 2000-luvun alussa rakennettiin Pinni A ja Pinni B -rakennukset ja vielä vastapäätä Linna-rakennus isoine kirjastoineen. Nyt hallinto sijaitsee jossain muualla kuin keskustakampuksella.
Uuden hallinnon 25% supistusohjelmassa juuri nämä vanhan yliopiston ilmettä ja identiteettiä muokanneet rakennukset haluttiin hävittää. Linnasta luopuminen kaatui lopulta opiskelijoiden ponnekkaaseen vastustukseen. Nyt on kuitenkin vielä menossa Pinni A:sta ”luopuminen”. Opetusta voidaan kuulemma siirtää Hervantaan, kun samalla kampuksen keskeinen rakennus vuokrataan ulkopuolisille. Mille? K-Market? R-Kioski?
Tässä tulee mieleen Turuntaudin huipentuma. Todettiin, että vanha tuomiokirkko on älyttömän korkea ja sen lämmityskustannukset liian suuret. Jumalanpalvelushommat hoituisivat yhtä hyvin lujitemuovisessa kuplahallissa. Tässä kohtaa joku jopa Turussa älysi panna vastaan. Sellaista älyä kaivattaisiin nyt Tampereellakin, jonkun pitäisi kyllä kyetä panemaan piste tälle ”tilaohjelmalle”.
Periaatteessa yliopiston johdon tehtävänä luulisi olevan tilojen hankkiminen, ei niistä luopuminen. Näin varmaan toimittaisiin, jos rakennukset olisivat yliopiston omia. Mutta ne eivät ole, vaan kuuluvat Suomen yliopistokiinteistöt Oy -nimiselle epämääräiselle monsterille, jolle yliopisto maksaa vuokraa. Vuokran suuruus on kuvitteellinen, mutta luultavasti liian korkea. Tämä johtaa nykyiseen absurdiin tilanteeseen, jossa yliopiston tilaohjelma on yhtä kuin luopumisohjelma.
Kirjoittaja Timo Vesikari
