Blogin kesätauko päättyy
Aamulehden etusivulla 20.8.2026 kerrotaan, että ”Tampereen yliopisto vie ministeri Rydmanin ratkaisut hallinto-oikeuteen”. Rehtori Keijo Hämäläinen seisoo vakavana vanhan yliopiston päätalon aulassa. Jotenkin tuntuu kohtuuttomalta, että rehtorin pitää panna itsensä likoon asiassa, joka ei varmaan tule menestymään. Aamulehti, Tampereen (uuden) yliopiston vankkumaton tukija, antaa foorumin rehtorin käyttöön.
Tampereen yliopiston juristit on pantu töihin yrittämään sosiaali- ja terveysministeriön apuraharatkaisun kumoamista. Tuskin rehtori itsekään uskoo, että se onnistuu, vaikka muutkin ilman apurahoja jääneet yliopistot puuhaavat valitusta. Kysymys on parista hylätystä Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden apurahahakemuksesta. Rehtori on sanonut, että ”pienelläkin poliittisella puuttumisella voi alkaa lumivyöry, joka rapauttaa tieteen autonomiaa”. Vanhana professorina minun pitäisi tietenkin puolustaa tieteen autonomiaa ja asiantuntijoiden arviointeja. Olen sen verran nähnyt arviointiprosesseja, että voin sanoa, että mitään absoluuttisen oikeaa asiantuntija-arviota ei ole olemassa. Tässähän on vielä kysymys erikoistilanteesta, jossa jo riman ylittäneitä projekteja jouduttiin karsimaan, koska rahaa oli käytettävissä vähemmän kuin alun perin piti olla. Kertomansa mukaan ministeri Wille Rydman ratkaisi tilanteen lukemalla itse hakemukset – kuulemma käytti siihen muutamia tunteja – ja päätti sitten, että 9 projektia 18:sta jäi ilman rahoitusta, näiden joukossa oli 2 Tampereen yliopiston hanketta. Toisaalta 2 Tampereen yliopiston hanketta jäi rahoitettavaksi. Ministerillä on oikeus tehdä näin, koska kysymyksessä on ministeriön (STM) oma rahoitus. Voi tosin hyvin kyseenalaistaa tällaisen tutkimusrahoituksen olemassaolon. Rydman on itsekin sanonut julkisuudessa, että hän haluaisi lopettaa ministeriön suoran tutkimusrahoituksen kokonaan. Saa nähdä miten käy, yleensä ne, joilla on rahaa jaettavaksi, pitävät siitä kiinni.
Tampereen yliopiston hallintokin on aina halunnut ”omaa” rahaa jaettavaksi hyviin tarkoituksiin apurahajärjestelmien ulkopuolella. Se antaa mukavan lisän rehtorin valtaan. En tiedä, onko nykyisellä rehtorilla tällaista rahaa takataskussaan, mutta ainakin hänen edeltäjänsä Mari Walls (rehtorina 2019-2023) halusi sitä. Johtamani Rokotetutkimuskeskus oli maksanut yliopistolle vuosikausia yleiskustannuslisää reilut puoli miljoonaa euroa vuodessa rehtorin käyttöön ja lisäksi rahoittanut perustutkimusta laboratoriossamme saman verran. Uusi hallinto vuonna 2019 halusi molemmat tuotot itselleen, jotta se olisi voinut näkyvästi tukea tutkimusta itse valitsemillaan alueilla. Kävi niin, että Rokotetutkimuskeskus saatiin tuhottua, mutta mitään jaettavaa ei tullut yliopiston hallinnon käyttöön ainakaan vuosikausiin.
Tampereen uuden yliopiston hallinto suhtautui erityisen vihamielisesti siihen ajatukseen, että hankin itse tutkimusrahoitukseni enkä tarvinnut apurahoja. Kliinisten rokotetutkimusten tuotoilla pystyttiin rahoittamaan perustutkimusta. Toisaalta olin itse kyllä itse jakamassa apurahoja, mm. Suomen Akatemian Terveyden tutkimuksen toimikunnassa 6 vuotta, ja näin miten systeemi toimii. Olin ainoa toimikunnan jäsen, joka ei ollut myös hakija tai Akatemian rahoituksen saaja. Tilanne herätti muissa ihmetystä, miten voi olla tutkija, joka ei ole riippuvainen apurahoista. Systeemi toimi siten, että käytettiin toimikunnan ulkopuolisia asiantuntijoita, jotka pisteyttivät hakemukset, mutta hyväksyttävät pisteet saaneiden jatkoarvioinnissa ja päätöksenteossa sovellettiin muitakin perusteita. ”Poliittisena” ohjeena Akatemian johdolta oli, että pitää suosia nuoria ja naisia, siis mieluiten nuoria naisia. Olin ainoa, joka väitti vastaan ja piti tieteelisiä kriteerejä tärkeämpänä. Jäin siis vähemmistöön.
Arviointi meni astetta vaikeammaksi, kun piti päättää, kuka saa Akatemian huippuyksikön statuksen ja rahoituksen. Siis koko Akatemian, luonnontieteet ja henkitieteet ja yhteiskuntatieteet ynnä muut. Loppukierroksella kukin tieteellinen toiminta nimesi kaksi arvioijaa. Terveyden tutkimuksesta oli mukana toimikunnan puheenjohtaja Keijo Väänänen ja minä. Saimme arvioitavaksemme hankkeita laidasta laitaan, tähtitieteestä Kuolleen meren kääröihin. Asiantuntemuksemme ei ollut korkealla tasolla, mutta kuvittelimme, että ”mutumme” vei meidät oikeisiin ratkaisuihin. Kukaan ei valittanut hallinto-oikeuteen.
Kirjoittaja Timo Vesikari
