Tulin Tampereelle ja Tampereen yliopistoon kesällä 1975, joten on hyvä hetki muistella noita 50 vuoden takaisia aikoja. Tulin suoraan New Yorkista kolmen vuoden poissaolon jälkeen, ja kulttuurishokki oli suuri. Tampereella kaikki olivat valkonaamaisia, kulkivat huppareissa ja tuijottivat synkeästi. Vielä alkukesästä satoi räntää.
Tampereella oli vuonna 1975 kuitenkin näköpiirissä jotain uutta. Tampereelle oli vuonna 1972 perustettu uusi lääketieteellinen tiedekunta, joka oli eräänlainen tiedekunnan kevyt versio. Resursseja oli siten tavanomaista vähemmän. Niinpä pienellä alalla kuten virologiassa oli ajateltu, että professorin sijaan riittäisi apulaisprofessori. Olin juuri kolmekymppinen ja ajattelin, että kyllä se minulle kelpaa. Näin sieluni silmissä itseni metsän laidalla olevassa laitosrakennuksessa (tuleva Bio) sellaisessa asemassa, että sitä ei kukaan kadehtisi, ja voisin siellä tehdä tutkimusta mistä haluaisin ja sen verran kuin haluaisin. Jonkinlaista luomuajatteluakin oli mukana tässä paluussa Suomeen ja uudisraivaajatiedekuntaan. Esimerkki ”luomusta” oli Amerikasta tuomani Saab, jossa oli katalysaattori ja joka kulki lyijyttömällä bensalla. Sellaista ei Suomessa ollut missään saatavilla ja päästelin sitten lyijyä ilmaan kuten kaikki muutkin ja turmelin katalysaattorin.
Auton lisäksi toin mukanani Ellan ja kissan, ja tarkoitus oli asettua asumaan Suomen kakkoskaupunkiin. Kakkoskaupunki oli silloin paljon vaatimattomampi. Ylipistolla kaikki olivat junantuomia, mutta muuten ihmiset puhuivat kummallista ja mielestämme rumaa kieltä. Se ei tarttunut silloin eikä myöhemminkään. Asuimme Hatanpään valtatiellä vastapäätä linja-autoasemaa. Ella oli aluksi enemmän kotona ja häntä viihdytti päivisin linja-autoaseman tornin ikkunassa esiintyvä masturboija. Onneksi opiskelupaikka ja työpaikkakin löytyivät pian.
Ainoa aikaisempi kontaktini Tampereella oli keväällä 1975, jolloin olin käynyt pitämässä dosenttiluennon. Ajattelin, että se olisi eduksi tulevaa viranhakua varten. Odottaessa kokoushuoneen ulkopuolella tapasin Raimo Anttilan, joka oli myös pitämässä dosenttiluentoa ja josta oli tulossa lastentautien klinikan ylilääkäri. Kontaktilla oli sittemmin merkitystä. Nyt kuitenkin tavoitteena oli virologia. Hain ensin yliassistentin virkaa, jonka sainkin, mutta jota en koskaan hoitanut. Virologian apulaisprofessuuria pääsin hoitamaan heti Tampereelle tultuani.
Tiedekunnan tulevasta kolmesta rakennuksesta oli valmistunut ensin ns. kliinisen tieteen laitos, jossa kaikki toimivat. Siellä oli tilaa laboratoriolle ja aloittelin heti toimia jo kesällä 1975. Loppukesästä minuun otti yhteyttä islantilainen tutkija, joka kertoi haluavansa omalla rahoituksellaan tulla oppimaan vihurirokkovasta-ainemäärityksiä. Tämähän oli varsinainen leipälajini, joten vastasin, että tervetuloa vaan. Ilmoitin asiasta mikrobiologian professori Elli Janssonille, joka loukkaantui sydänjuuria myöten, kun en ollut etukäteen kysynyt hänen suostumustaan. Sen jälkeen professori Jansson keskusteli kanssani vain kirjeitse. Kirjeiden ja kuorien väri oli sävy sävyyn sininen.
Kun virologian apulaisprofessorin virka täytettiin keväällä 1976, oli asiantuntijalausuntojen perusteella kaksi kärkihakijaa, joista kumpi tahansa olisi voitu valita. Kuten arvata saattaa, näissä olosuhteissa minua ei valittu. Tämä oli onnekas tappio. Pelasin Raimo Anttila -kortin ja pääsin heti erikoistumaan lastentaudeille. Tästä lähti monta hyvää käyntiin- Tapasin Markku Mäen ja aloitimme rotavirustutkimuksen. Loppu on historiaa.
Käytännössä jatkoin laboratoriotöitä kliinisen tieteen laitoksessa, jossa olikin hyvät tilat, kun monet muuttivat uuteen Biolääketieteen laitokseen. Olin myös kiinni yliopistossa, koska hoidin virologian opetusta omien hommieni ohessa. Itse yliopisto oli kaukana Kalevantiellä, mutta henkisesti se ei ollut niin etäinen. Päärakennus edusti pienimuotoista monumentaalisuutta, johon saattoi identifioitua ja joka antoi tunnun oikeasta yliopistosta. Vanhaan yliopistoon vuonna 1975 ja aina vuoteen 2018 voin vieläkin tuntea nostalgista yhteyttä. Tämä tunne on nyttemmin tuhottu ns. Korkeakoulusäätiön aikana, kun yliopistosta on tullut monilonkeroinen hallintomonsteri. Tamperekin on nyt todella paljon parempi kuin vuonna 1975. Jos saisin nykyisen Tampereen, mutta 50 vuoden takaisen yliopiston yhteen niin se olisi hyvä. Odotan, että jostain nousee uusi voima, joka pystyy purkamaan Tampereen yliopistojen fuusion ja palaamaan takaisin vanhaan hyvään aikaan.
Kirjoittaja Timo Vesikari
