Sain lopulta käsiini Hanna Kuuselan kirjan ”Syytös” ja ahmin sen kerralla. Hankin teoksen heti luettuani Hesarin ylistävän arvostelun. Osoittautui, että kirja on vaatimattoman näköinen vajaa parisataa sivuinen pokkari, jota ei ole juuri missään kirjakaupoissa (kustantaja Vastapaino). Näin ollen siihen ei sattumalta törmää vaan täytyy tilata. Suosittelen.
Tunnen Hanna Kuuselan vain nimeltä. Tiesin entuudestaan, että hän oli tehnyt tutkimuksen Suomen huipputuloisten ajatusmaailmasta, jota referoitiin laajalti mediassa. Tiesin, että häntä oli tituleerattu kapinakenraaliksi, kun hänen vastavirtaan kulkevia ajatuksia oli joskus esitetty Aamulehdessä. Yleensä lehti oli samaan hengenvetoon löytänyt jonkun yliopistolaisen, jonka mielestä kaikki Tampereen yliopistossa oli hyvin tai normaalia, joten Kuuselan kritiikki oli varmaan poikkeus. Minulla ei ollut mitään mahdollisuutta tietää todellista tilannetta, vaikka yli 40 vuoden ajan Tampereen yliopistossa toimineena olisin ollut kiinnostunut. Sen jälkeen, kun uuden yhdistetyn Tampereen yliopiston hallinto erotti minut lokakuussa 2019 minut pantiin kommunikaatiokieltoon, joka piti varsin hyvin aina tähän asti. Sen vähän mitä tapasin entisiä kollegoitani, sain vain niukasti ensikäden tietoa siitä, mitä yliopiston sisällä tapahtuu. Juuri kukaan ei uskaltanut puhua, saati uskoutua. Kirjoitin kyllä satunnaisesti blogikirjoituksia Tampereen yliopiston asioista (esim. Onko Tampereen yliopistossa (muka) kaikki hyvin? 25.6.2024), mutta minulla ei ollut mitään sisäpiiritietoa.
Nyt on. Hanna Kuusela on ollut sisällä Tampereen yhdistetyssä yliopistossa kaikki kriisivuodet ja lisäksi mukana yliopiston hallinnossa jo sitä ennen, ja hänellä on ollut aikaa ja mahdollisuutta muodostaa näkemyksiään. Kuusela kirjoittaa Tampereen uuden yliopiston historian osa-alueet 12 kuukauden muotoon, ja hän nimittää tarinaa ”akateemiseksi komitragediaksi”. Tämä on osuva kuvaus: naurattaisi, jos ei samalla itkettäisi. Kuusela on tyylitaituri ja sanataituri ja sen puolesta lukiessa on kyllä hauskaa.
Tampereen yliopistofuusion tausta tulee nyt hyvin selväksi ja on hyvä, että Kuusela alkaa tästä: joukosta pieniä miehiä, jotka kutsuvat itseään yliopiston perustajiksi. Joukossa ovat Antti, Esa, Jari, Juhani, Pekka, Erkki, Teppo, Harri, Mikko, Teuvo, Juha ja eräs Minna. Koko nimiluettelo löytyy Aamulehdestä 29.10.2021. Porukalla on komeita titteleitä, mutta ei niinkään akateemisia ansioita. He ovat kuitenkin jotenkin kyenneet kehittämään ajatuksen säätiöyliopistosta ja vielä myymään sen alkuperäisten yliopistojen hallintoelimille. Säätiömuoto on tehnyt mahdolliseksi sen, että yliopiston hallinto voidaan tuoda ulkoapäin niin kuin on sittemmin tehty. Yliopistosta on tullut Korkeakoulusäätiö, mutta edelleen valtaosa rahoituksesta tulee valtiolta. Melkoinen silmänkääntötemppu.
Minua ei niinkään ihmetytä se, että jotkut yritteliäät teknologiateollisuuden bulvaanit ovat kehitelleet tällaisen kaappauksen vaan se, miten vähällä vastustuksella hanke on mennyt läpi. Vaikka olin vielä yliopistolla, niin en juuri seurannut hanketta, koska minulla ei enää ollut mitään hallinnollisia tehtäviä. Kuulin Tampere 3 -hankkeesta satunnaisesti, mutta pidin sitä utopistisena tai ainakin viattomana. Ehkä vain nimi muuttuisi ja asiat jatkuisivat entisellään. Lääketieteen professoreiden keskuudessa kyllä vastustin ja sanoin, että en näe yhdistymisessä mitään hyvää. Olin kuitenkin yksin, ja vastapuheissa tulivat esiin ”strategia, ratkaisukeskeisyys, kilpailukyky ja innovaatiot” (suora lainaus Kuuselalta). Uskottiin, että isompi yliopisto johtaisi parempaan menestykseen yliopistorankingissa. Ei muuten ole johtanut. Olin aika yksin niin kuin on ollut Hanna Kuuselakin. Kuulemma yksi professorikollega on kerran salaa soittanut hänelle ja kertonut olevansa oikeastaan samaa mieltä Kuuselan kanssa ja eri mieltä hallinnon kanssa.
Hallinnon toimet henkilöityvät paljolti rehtoriin, joka puskee eteenpäin (tai johonkin päin) kuin traktori muista välittämättä. Olen tätä tuonut esiin osaltani, ja olen ollut avoimen tyytyväinen siitä, että rehtori sai potkut vähän ennen virkakautensa päättymistä. Minun osaltani kritiikki voidaan kuitata sillä, että olen vain katkera erottamisestani ja tutkimusmahdollisuuksieni tuhoamisesta. Hanna Kuuselalla ei tällaista painolastia ole ja kuitenkin hän on nähnyt rehtorin toiminnan samanlaisena kuin minä.
Minun on muutenkin helppo olla samaa mieltä Kuuselan kanssa jokseenkin kaikesta, Yhdestä asiasta en ole täysin vakuuttunut. Kirjan kantava teema on yliopistodemokratia tai pikemminkin sen puute nykyisessä säätiöyliopistossa. Totta kai yliopistolaisten pitäisi itse saada valita rehtorinsa ja hallintoelimensä – siihen asti olen samaa mieltä. Mutta ketkä valitsisivat? Ennen nykyistä autokratiaa vallalla oli kolmikanta, jossa edustettuina olivat professorit, muu henkilökunta ja opiskelijat. Se oli vähän häthätää keksitty järjestelmä torjumaan mies (tai henkilö) ja ääni -periaate, joka toteutuessaan 1970-luvulla olisi johtanut taistolaiskaappaukseen. En vaan tiedä sen paremmin, minkä muotoisena demokratia pitäisi nykyaikana tuoda takaisin yliopistoon.
Hanna Kuuselan ”Syytös” on virstanpylväs, joka merkitsee pysyvää muutosta. Tämän jälkeen keskustelua Tampereen yliopistosta ei enää voida käydä referoimatta tätä merkkiteosta.
Kirjoittaja Timo Vesikari
