Tänä syksynä saimme kokoon blogikirjan korona-ajalta. Sitä on nyt jaettu pari sataa kappaletta, mm. Tartuntatautipäivillä. Samoihin aikoihin tuli uusi painos englanninkielisestä kirjastani ”Half a lifetime with rotavirus vaccine”. Ehkä yllättäen tällä englanninkielisellä kirjalla on ollut menekkiä myös Suomessa, ja niinpä halukkaat voivat tilata myös sitä maksutta lähettämällä sähköpostia osoitteeseen elina.marttila@nrnetwork.fi.
Rotarokotuskirja ilmestyi alun perin keväällä 2024, mutta nyt siitä on otettu laajennettu ja tarkistettu painos. Kirja on henkilökohtainen näkemys asioiden kulusta eikä siis täydellinen historia. Se on tavallaan omaelämänkerta, josta on jätetty pois kaikki tavanomaiseen ansioluetteloon kuuluvat asiat ja joka keskittyy yhden teeman, rotavirusrokotuksen, ympärille.
Kertomus alkaa Helsingin yliopiston virusopinlaitoksen vihurirokkolaboratoriosta ja mainitsen erityisesti kiitoksella opettajani professorit Antti Vaherin ja Kari Penttisen. Sen jälkeen seurasivat Amerikan vuodet. Mutta jo ennen New Yorkiin muuttoa pääsin helmikuussa 1969 vihurirokkorokotteen julkistamiskokoukseen Bethesdassa Washingtonin lähellä, ja näin omin silmin, kuinka kovaa peliä rokotebisnes voi olla. Wistar Instituutin tutkija, myöhemmin rokotetutkimuksen grand old man Stanley Plotkin oli kehittänyt vihurirokkorokotteen, joka tieteellisten näyttöjen perusteella oli selvästi parhain rokotekandidaatti, mutta niin vain kävi, että ”virallinen” rokote-ehdokas tuli valituksi. Se oli alun perin tehty valtion eli NIH:n laboratoriossa, mutta sen jälkeen lääkejätti Merck oli sen ominut ja samalla hylännyt oman rokote-ehdokkaansa. Näin rynnimällä Merck valtasi tämän rokotteen markkinat heti tuoreeltaan. Tämä muisto on moneen kertaan ollut mielessä rotavirusrokotteen kehittämisen aikana.
Rotavirustutkimusten tekeminen Tampereella ei ollut mikään itsestään selvä asia, mutta onnistuimme Markku Mäen kanssa luomaan perustan ja selvitimme, että rotavirus oli Suomessa merkittävä taudinaiheuttaja. Sen jälkeen tuli rokote omien kontaktieni kautta. Belgialainen lääkeyritys RIT oli hankkinut naudan rotaviruksen, josta oli tarkoitus kehittää eläinrokote. Esitutkimukset viittasivat siihen, että se voisi toimia myös ihmisillä. Tämän osoitimme 1983-1984 tutkimuksissa Tampereella yhdessä Erika Isolaurin kanssa. Näin rokotteesta, joka ei ollut minun, tuli kuitenkin ”minun rokotteeni”, joka yleisesti miellettiin näin. Tulokset olivat niin hyviä, että luulin rokotteen saavan hyvin innostuneen vastaanoton. Tässä vaiheessa kuitenkin politiikka astui kuvaan ja rokotetta yritettiin torjua monin keinoin, kunnes RIT lopulta vetäytyi vuonna 1986.
Tämän kokemuksen jälkeen pyrin edistämään rotavirusrokotusta rokotteesta riippumatta. Kohteina olivat mm. rhesusapinan rotavirus (Wyeth), ihmisen heikennetty rotavirus (GSK) ja vasikan-ihmisen yhdistelmärotavirus (Merck). Wyeth vetäytyi vuonna 1999 rokotteen aiheuttaman suolentuppeuman vuoksi.
GSK:n ihmisperäinen rotavirusrokote sai myyntiluvan vuonna 2006 ja on nyt maailman eniten käytetty rotarokote. Yhteistyöni GSK:n kanssa oli rotarokotetutkimuksissa hyvää, mutta pahaksi onneksi sattui sikainfluenssa ja narkolepsia. Alamäki GSK:n suhteissa alkoi, kun sanoin julkisesti, että heidän Pandemrix-rokotteensa aiheutti narkolepsiaa. Tämä selvä asia riitti siihen, että suhteet kävivät kalseiksi ja GSK oli tyytyväinen minun syrjäyttämiseeni vuonna 2019.
Varsinainen tarina on kuitenkin yhteistyö Merckin kanssa. Kaikkien aikojen suurin rokotetutkimus Suomessa tehtiin Merckin rotavirusrokotteen rekisteröimiseksi. Suhde Merckin kanssa oli aaltoileva, mutta itse tutkimus oli menestys. Myöhemmin tein paljonkin töitä Merckin RotaTeq-rokotteen edistämiseksi sekä Euroopassa että Aasiassa. Kuitenkin Merck kääntyi minua vastaan ja kehitti me too -jutun, joka oli ensimmäinen steppi Tampereen uuden yliopiston hallinnon aloittaessa minun syrjäyttämiseni, rokotetutkimuskeskuksen alasajon ja tutkimuslaboratorion sulkemisen vuonna 2019.
Näitä ja muita melko huikeita tarinoita on lisää kirjassa.
Kirjoittaja Timo Vesikari
