Luin uudelleen lääketieteellisen etiikan professori Veikko Launiksen kirjoituksen vuodelta 2013 ”Tieto vai mutu rokotuspäätöksen pohjana” (Duodecim 2013; 129:2413-9). Pidin sitä aikanaan kovin teoreettisena pohdiskeluna Suomen silloisessa rokotustilanteessa, kun lasten rokotusohjelman suosio oli yli 95% ja sikainfluenssa oli tullut ja mennyt. Nyt kuitenkin koronarokotusten ollessa kesken ja taudin jatkuessa kirjoitus tuntuu sekä osuvalta että tarpeelliselta.

Launis käsittelee ensin tietovajetta. Tämä on ollut yleensä lääketieteilijöiden ja myös viranomaisten ensisijainen lähestymistapa: Kun ihmiset saavat tarpeeksi tietoa ja valistusta, he kyllä ottavat tarpeelliset rokotukset. Kansallinen rokotusohjelma on perustunut siihen, että valistuneet kansalaiset ainakin rokotuttavat lapsensa ja että asiallinen informaatio on kaikki mitä tarvitaan. Tietovaje voi olla sekä tiedon, että ymmärryksen vajetta, mutta jälkimmäinenkin on korjattavissa selittämällä asiaa paremmin. Tietovaje ei kuitenkaan selitä kaikkea rokotusvastaisuutta tai rokotuskriittisyyttä.

Koronan kohdalla näyttää, että voidaan päästä noin 80 prosentin rokotuskattavuuteen sekä Suomessa että monissa Euroopan maissa. Tämä ei riitä koronan pitämiseen poissa, kuten on hyvin nähtävissä. Tavoite 80% on näennäisesti ”asetettu”, koska parempaan ei pystytä. Koko väestön kannalta olisi paljon parempi, jos jäljellejäävää 20 prosentin osuutta voitaisiin pienentää mahdollisimman paljon.

Osa vajeen täyttämisestä ei vaadi filosofiaa. Jos rokotuspäätös saadaan kääntymään kielteisestä myönteiseksi vaikkapa pitsasetelillä tai muoviämpärillä, niin hyvä on. Tätä pitäisi harrastaa paljon enemmän. Hienoa, että jotkut yritykset ovat alkaneet käyttää kannustimia, mutta tarvittaisiin enemmän tukea ns. päättäjiltä, jos niitä on.

Mutta sitten tullaan Launiksen pointteihin. Hänen mukaansa rokotusta vastustavat tai empivät voivat kärsiä kahdesta harhasta, jotka ovat status quo-harha ja laiminlyöntiharha.

Status quo-harha tarkoittaa irrationaalista mieltymystä suosia vallitsevaa asiaintilaa, kun olisi mahdollista parantaa sitä lääketieteen keinoin. Tähän ei ole muuta vastalääkettä kuin koettaa ajatella päinvastoin. Vallitsevaa olotilaan takertujia on vaikkapa USA:n etelävaltioissa ja Venäjällä paljon enemmän ja niissä menee selvästi huonommin kuin Suomessa. Voisi koittaa ajatella, että jos 80%:n sijaan kattavuus olisi 90%, niin ehkä asiat olisivat Suomessa vielä paremmin.

Laiminlyöntiharha tarkoittaa aktiivisen toiminnan, eli siis rokottamisen, pitämisen totuudenvastaisesti riskialttiimpana kuin passiivisen toimimatta jättämisen, joka johtaa taudille altistumiseen ja ehkä sairastumiseen. Tämä vaikuttaa nyt olevan melko yleistä nuorten ihmisten keskuudessa, kun koronaa ei pidetä kovin vakavana, jos vaikka se sattuisikin omalle kohdalle.

Jossain tässä vaiheessa tulee kuvaan yhteisöllisyys ja moraali, jonkinlainen eettinen vastuullistaminen. Voidaan kysyä, ovatko ihmiset velvollisia tekemään jotain asioita yleisen edun nimissä? Launis puhuu poikkeustilaetiikasta normaalitilan etiikan vastaparina.

Eettinen vastuullistaminen on kyllä ennen purrut. Opettajani, professori Kari Penttinen sanoi 1960-luvulla, että ”suomalaisilla on hyvä rokotusmoraali”. Huippu saavutettiin vuonna 1985, kun 94% koko kansasta lapset ja imeväiset mukaan lukien sai lyhyessä ajassa tehosterokotteen poliota vastaan. Suurimmalle osalle kysymys ei ollut yksilön suojasta (poliotapauksia oli tosi vähän) vaan yhteisön suojasta. Tällä rokotuskierroksella lopetettiin polioviruksen kiertäminen Suomessa.

Tavoite voisi olla sama koronassakin, ainakin luku 94%. Ei ole varmaa, lopettaisiko sekään koronaviruksen leviämisen rokottamattomissa, mutta kannattaisi yrittää. Tavoitteen asettaminen vaatisi uudenlaista johtajuutta. Moraali pitäisi kaivaa esiin.

Lukuun pitäisi ilman muuta saada lapset mukaan. Nyt puhutaan ympäripyöreitä siitä, pitäisikö 5-11-vuotiaat rokottaa. Totta kai siihen pitäisi olla mahdollisuus ja lapsilla subjektiivinenkin oikeus. Vanhemmat voivat käydä päätöksensä kanssa läpi samoja kuvioita kuin aikuisten rokotuksissa, mutta suurin osa päätyisi varmaan rokotuksen kannalle. Se olisi myös eettistä vastuullistamista yhteisön kannalta.

Kirjoittaja Timo Vesikari