Pitkäaikainen arkkiatri Risto Pelkonen kuoli 94-vuotiaana elokuussa ja kuolinilmoituksen mukaan hautajaiset ovat 2.10.2025. Sitä ennen julkinen keskustelu seuraajasta on sopimatonta, mutta epäviralliset spekulaatiot ovat kyllä käynnissä.

Arkkiatri on vähän kuin paavi. Suomessa arvonimi on kerrallaan vain yhdellä lääkärillä ja se on elinikäinen, eläkkeelle ei siis voi jäädä. Palkkaa ei saa eikä toimenkuvaa ole määritelty. Kukin arkkiatri ehkä tekee tehtävästä itsensä näköisen. Titteli on joka tapauksessa hieno ja tehtävä lääkärikunnan keulakuvana kunniakas. Toisaalta tämän tittelin olemassaolo antaa myös lääkärikunnalle näkyvyyttä. Jos lääkärien tilaisuudessa on läsnä vaikkapa arkkiatri ja valtiovallan edustaja, kuten ministeri, mainitaan arkkiatri ensin: ”Kunnioitettu arkkiatri, arvoisa ministeri” jne. Ehkä tämä on ihan hyvä, sillä muuta hierarkiaa ei lääkärikunnassa olekaan. Arkkipiispa on mutta ei muita piispoja.

Risto Pelkonen teki arkkiatrin toimenkuvasta omannäköisensä. Hän oli läsnä kaikkialla, tuli kutsuttuna ja toivottuna vieraana. Hän osasi sekä puhua että kirjoittaa. Hän muistutti lääkärin etiikasta ja oli selkeäsanainen julkisen terveydenhuollon puolustaja.

Olin siinä hyvässä asemassa, että tunsin Riston jo yli 50 vuoden takaa. Hän oli endokrinologian konsultti sisätautien klinikassa silloin, kun olin sisätautien apulaislääkärinä. Vaikka urani sisätaudeilla jäi lyhyeksi, muodostui tuosta ajasta luonteva tuttavuus eikä hän koskaan esittänyt minulle arkkiatria, vaan oli normaali vanhempi kollega.

En ollut mitenkään mukana arkkiatrin valinnassa vuonna 1995, ja minulle Riston valinta oli pienoinen yllätys. Hän ei ollut varsinainen professori, vaikka olikin jo saanut professorin arvonimen.  Muuten edellytykset olivat niin kuin oli aina ollut tapana: kuuskymppinen mieslääkäri Helsingin Meilahdesta.

Edellinen arkkiatri oli professori Nils Oker-Blom, jonka tunsin erittäin hyvin, koska hän oli virusopinlaitoksen esimies silloin, kun tein laitokselle väitöskirjaani. Nisse oli periaatteessa ruotsinkielinen aatelismies, mutta omalla tavallaan hyvin demokraattinen ja myös suomenkielinen. Hänen kautensa vain katkesi lyhyeen niin, että hän ei ehtinyt muokata arkkiatrien toimenkuvaa.

Monen vanhemman lääkärin mielessä Arvo Ylppö on se oikea arkkiatri. Ylpöstä olen äskettäin kirjoittanut enemmän (Arvo Ylpön vuosisata 16.1.2025). Hän oli arkkiatrina lähes 40 vuotta alkaen vuodesta 1952. Sitä edellisiä arkkiatreja en ole itse tuntenut, mutta he olivat Oswald Renkonen, serobakteriologian professori ja Juho Jaakko Karvonen, ihotautiopin professori. Yhtä kaikki, miehiä Helsingin yliopistosta.

Varmaan olisi aika muutokselle. Uusi arkkiatri voisi olla nainen ja Helsingin ulkopuolelta. Ehkä kaksi muutosta yhtä aikaa on liikaa. Ensisijainen muutos voisi silloin olla sukupuoli.

Heittäisin ilmaan ehdotuksen: Anu Wartiovaara. Hän on molekyylilääketieteen professori Helsingin yliopistosta, kansainvälisesti tunnettu mitokondriotutkija, jolla on iso tutkimusryhmä ja laajat suhteet. Hän on syntynyt vuonna 1966, eli pian kuusikymppinen, mikä voisi nippanappa riittää. Hän on aktiivinen näiden harvinaissairauksien potilastyössä ja selvästi pyrkii soveltamaan uusinta molekyylilääketiedettä hoitoon niin pian kuin mahdollista.

Tunnen Anu Wartiovaaran vain kirjoituksista. Hän on erinomainen Lääkärilehden kolumnisti, ehkä paras. Aiheet ulottuvat molekyylibiologiasta yhteiskuntaan ja politiikkaan. Minua on viehättänyt erityisesti kirjoitus ”He eivät tiedä mitä tekevät” 5.2.2024, joka käsittelee hallituksen suunnitelmaa tohtorikoulutuksen laajentamiseksi ja tason madaltamiseksi. Tässä kirjoituksessa hän ottaa kantaa juuri niin reippaasti kuin tulevalta arkkiatrilta voisi toivoa.

Kirjoittaja Timo Vesikari