Tampereella oli koolla vanhoja infektiotautiprofessoreita. Jukka Lumio, TAYS:in entinen infektiotautiylilääkäri, piti erinomaisen esityksen kokemuksistaan kurkkumätätutkimuksesta yhteistyössä Pietarin Botkinin sairaalan kanssa. Esitys kirvoitti muistelemaan sekä kurkkumätää että omia verrattain vähäisiä yhteistyökokemuksiani Venäjällä.
Kurkkumätä oli Suomessakin yleinen aina rokotusten aloittamiseen asti 1950-luvun alussa. Se on tappava tauti, Lumion mukaan kuolleisuus on hoitamattomana 5%. Taudin esiintyminen vaihteli, mutta Suomessa oli satoja kuolemantapauksia pahoina vuosina. Käännekohta oli hevosessa tuotettu vasta-aine eli antiseerumi, jolla V.Behring vuonna 1891 hoiti ensimmäisen potilaan Berliinissä dramaattisin tuloksin. Arkkiatri Arvo Ylppö, Orionin suurosakas, kertoi, että Orion hankki sodan aikaan hevostilan, jotta Suomessakin voitiin tuottaa antiseerumia. Myös rokotuksia aloitettiin ensin armeijassa 1943. Kurkkumätärokotus tuli lasten rokotusohjelmaan vuonna 1953. Sen jälkeen tauti nopeasti hävisi ja on pysynyt poissa, vaikka väestön vasta-ainetasot ovat olleet melko vaatimattomia.
Venäjällä alkoi Neuvostoliiton hajoamisen myötä kurkkumätäepidemia ja tapauksia oli Lumion mukaan 200 000. Silti raja Suomeen piti, eikä tänne levinnyt kuin jokunen hajatapaus (liikemies, joka oli Venäjällä juonut vodkaa samasta lasista tuntemattoman naisen kanssa). Eroa Suomeen oli sekä hygieniassa, että rokotuskattavuudessa. Neuvostoliiton loppuvaiheessa ihmiset eivät luottaneet sikäläisiin rokotteisiin ja rokotukset jäivät ottamatta.
Kurkkumätää oli kaikkialla entisen Neuvostoliiton alueella, mutta Pietarin seudulla erityisesti. Niinpä ajatus tutkimusyhteistyöstä pietarilaisen Botkinin sairaalan kanssa oli luonteva. Vaikka Neuvostoliittoa ei enää ollut niin sopimukset tehtiin vanhan protokollan mukaan vastavuoroisesti. Projektia kesti yli 20 vuotta 1997-2019, ja Jukka Lumio kävi Venäjällä n. 100 kertaa. Johtoajatus oli, että päästäisiin tutkimaan lännestä jo lähes hävinnyttä tautia nykyaikaisin menetelmin ja suurella potilasaineistolla.
Tutkimustuloksia tuli, mm. Jukka Lumion väitöskirja, mutta on vaikea arvioida, mikä oli panos-tuottosuhde. Ainakin panostus oli suuri. Luomiota harmittaa, kun yhteenvetoa ei ole päästy julkaisemaan Suomessa Duodecim-lehdessä (vai oliko se Lääkärilehti?), kun toimitus ei suostu julkaisemaan mitään, missä on mukana venäläisiä kirjoittajia. Jukka Lumio sai projektin yhteydessä paljon venäläisiä ystäviä, joihin yhteydenpito on ollut vaikeaa viime vuosina. Tätä kuunnellessa tuli mieleen Venäjän kävijä ja tuntija Ville Haapasalo, joka on kertonut ihmettelevänsä sitä, mihin entiset ystävät ovat kadonneet, moni kun on yllättäen ja vastoin aikaisempaa odotusta osoittautunut Ukrainan sodan kannattajaksi. Missä ovat ”hyvät venäläiset”?
Itselläni on vähemmän kokemusta Venäjäyhteistyöstä, mutta jotain kuitenkin. (Taustaksi voi sanoa, että olin ollut matkanjohtajana Neuvostoliiton matkoilla 1960-luvulla ja nähnyt, millaista meno siellä oli. Isäni käytti termiä ”ryssän meininki”. Neuvostoliiton hajottua uskoin muutokseen ja käynnistimme 1990-luvun puolivälissä yhteistyöprojektin Petroskoissa. Aino Shornikovan (nyk. Forsten) oli paikalla tutkijana, ja varmisti, että saimme kyllä tuloksia. Osoitimme ensimmäistä kertaa, että nykyään suosittu probiootti Lactobacillus reuteri lyhentää lasten ripulin kestoa.
Paikallisten lääkärien mieli ei kuitenkaan ollut muuttunut Neuvostoliitosta Venäjään siirryttäessä. Odotettiin esimerkiksi, että hoito-ohjeet tulevat jostain ylempää. Ajatus, että omalla vapaalla tutkimuksella saataisiin tuloksia, jotka muuttavat hoitokäytäntöjä, oli täysin vieras. Vedin johtopäätökseni ja vetäydyin pois ajatellen, että tätä mentaliteettia ei voi äkkiä muuttaa, jos koskaan. Neuvostoihminen asuu sitkeästi nykyvenäläisissäkin.
Taustalla on koko Neuvostoliiton ajan – ja osin vielä edelleenkin – jatkunut systeemi, jossa lääkärin ammattikoulutus ja tutkimus on täysin erotettu toisistaan. Meillä lännessä on selvää, että tutkimus ja opetus (ja edelleen käytännön lääkärin työ) kulkevat yhdessä. Tämä on kuitenkin mahdollista vain, jos tiedonsaanti on esteetöntä ja vallitsee mielipiteenvapaus. Näistä on puutetta Venäjällä, eikä tilanne näytä paranevan.
Kirjoittaja Timo Vesikari
Infektiotautiprofessorit koolla Nordic Research Network Oy:n toimistolla Tampereella 10.2.2026. Kuvassa Timo Vesikari, Jussi Mertsola, Harri Saxen, Petri Ruutu, Heikki Peltola, Olli Ruuskanen ja Jukka Lumio. Kuvaaja Elina Marttila
