Luottolaboranttini ja kaverini Eeva Jokela täyttää 65 vuotta 18.2.2025 ja jää pian sen jälkeen eläkkeelle. Tämä kuulostaa tavanomaiselta työntekijän tarinalta, mutta on oikeasti epätavallisen ja poikkeuksellisen työntekijän tarina Tampereen yliopistossa. Miten niin kaveri? Naisten kanssa harvoin ollaan edes ystäviä, mutta Eeva on ollut kaverini yli 30 vuotta.
Eeva oli jo Tampereen yliopiston biolääketieteen laitoksella, kun tulin sinne vastanimitettynä virologian professorina heinäkuussa 1991. Virologian talous perustui silloin maksulliseen palvelutoimintaan, eli myytiin virusvasta-ainetutkimuksia sairaaloille ja muille asiakkaille. Havaitsin Eevan markkina-arvon, ja hän esiintyi liiketoiminnan mainoksessa asiakkaille lähetetyn joulukortin muodossa.
Eeva toimi Heikki Hyödyn ryhmässä, mutta tämä ei estänyt meitä lähentymästä Eevan kanssa. Eeva oli tervejärkinen ja hauska, ja meitä yhdisti jonkinlainen anti-establishment -ajattelu. Hän ei kumarrellut turhia ja näki aina, jos joku ei ollut aito vaan feikki. Eeva oli mielestäni usein viisaampi kuin moni professori.
Asiat pahenivat, kun aloimme käydä kahvilla Bion suuressa kuppilassa. Eeva oli huomion keskipisteenä ulkonäkönsä vuoksi, ja minä puolestani olin laitoksen johtaja. Eeva sanoi, että tästä tulee kyllä puukkoa selkään, mutta ei kuitenkaan luopunut. Päinvastoin, lisäsimme kierroksia alkamalla tilata yhden pullan, jonka jaoimme näyttävästi kahtia. En uskonut Eevan huolta ennen kuin hän kertoi, että hänen pukukaappinsa ovi oli tuhrittu likaisella vessapaperilla eikä tapaus ollut ainoa. Että sellaista työtoveruutta. – Tampereella pidettiin Virologipäivät vuonna 1993 ja olin järjestäjänä. Kokoukseen kuului illallinen hotelli Rosendahlissa. Myöhemmin illalla istuimme Eevan kanssa kahden pikkupöydässä drinkkien ääressä. Eräs Eevan laboranttikollega soitti asiasta minulle kotiin ja kertoi vaimolleni, että meillä on suhde Eevan kanssa. Ei ollut.
En koskaan ollut Eevan kanssa treffeillä, paitsi juoksutreffeillä. Eeva oli hyvä kestävyysjuoksija ja harrastus yhdisti meitä. Toin hänelle usein matkoiltani amerikkalaisia juoksijalehtiä – eikä hän niitä töissä piilotellut. Mutta varsinainen bravuurimme oli Pyynikki-juoksu. Tämä on perinteinen 10 kilometrin maastojuoksukilpailu, järjestäjänä työväen urheiluseura TU-38, jäyhä ja asiallinen tapahtuma eikä mikään Likkojen lenkki. Meille Pyynikki-juoksu sopi ja kävimme siellä lähes vuosittain. Olimme aika tasaväkisiä. Aluksi ajat olivat alle 50 minuutin, mutta alkoivat tippua 2000-luvulla iän myötä. Eeva oli aina laittautunut tapahtumaan. Yleensä juoksun alussa tykkäsin seurata Eevan takapuolta. Lopussa kirittiin ja voitettiin vuorovuosina.
Viimeinen Pyynikki-juoksumme oli vappuaattona 30.4.2017. Satoi räntää. Lähtö oli poikkeuksellisesti Pyynikin kentältä. Juoksu oli hidasta. Vanhan miehen eturauhanen vaivasi ja piti välillä käydä metsän puolella, Eeva odotti toverillisesti polulla. Loppusuora oli Hämeenpuiston ylämäki, jonka etenimme yhdessä. Perillä olimme läkähtyneitä ja märkiä, katsoimme toisiamme ja sanoimme yhteen ääneen: ”ehkä tämä oli tässä”.
Eeva siirtyi minun laboratoriooni, kun ei saanut hakemaansa ja toivomaansa vakipaikkaa edellisestä ryhmästään. Hän oli vihainen ja pettynyt ja ilmaisi sen, mutta myös minun ryhmäni nuorilla teknikoilla oli omat ennakkoluulonsa. Miten ryhmään sopeutuisi vanhempi laborantti, josta tiedettiin, että hän on minun suojattini. Mutta Eeva sopeutui, opetteli uudet tekniikat ja kehittyi pian omilla ansioillaan ykkösteknikoksi. Eevan nimi oli viidentenä neljän tutkijan mukana, kun jätimme vuonna 2009 keksintöilmoituksen yliopistolle rotavirus VP6-norovirus VLP -yhdistelmärokotteesta. Hän oli asemansa ansainnut.
Kun Tampereen uuden yhdistetyn yliopiston hirmuhallinto kävi kimppuuni syksyllä 2019, iskettiin myös Eevaan ja kovaa. Hän joutui kärsimään juuri siksi, että oli kaverini. Irtisanomisaallossa syksyllä 2021 Eeva ei joutunut suoraan pois, vaan hänet alennettiin. Häntä ensin estettiin hakemasta paikkaa, jossa hänellä olisi ollut tilaisuus käyttää erityistaitojaan mm. soluviljelyssä, ja sen sijaan siirrettiin ”tiskiin” alakertaan, jossa hän on sinnitellyt.
Kun uusi yliopisto pani minut kommunikaatiokieltoon, Eeva oli ainoa koko tiedekunnassa, joka ei kiellosta välittänyt. Kieltohan oli laiton, mutta silti tehokas muille paitsi Eevalle. Hän kävi tervehtimässä säännöllisesti ja piti yllä mielialaani, ja myös vastavuoroisesti. Kävimme vielä työparina Virologipäivillä vuonna 2023. Nyt kun sama tuli puheeksi vuonna 2025, Eeva ei enää halunnut, koska ei tahdo enää nähdä ”niitä, jotka katselevat nenänvarttaan pitkin ja luulevat olevansa jotain”. Siinäpä terveisiä muille, jotka hyötyivät laboratoriomme alasajosta.
Kirjoittaja Timo Vesikari
