Sain joulupukilta kirjan ”Arvo Ylpön vuosisata” (toimittanut Inkeri Numminen, WSOY 1987). Kirja oli valmistunut arkkiatri Arvo Ylpön täyttäessä 100 vuotta, mutta on edelleen monessa suhteessa tuore. Tunsin Arvo Ylpön, mikä ei ole paljon sanottu, koska kaikki hänet tunsivat tai halusivat tuntea, mutta voin ylpeänä myös todeta, että hän, ikävuosiensa 90-100 välillä, myös tunsi minut. Hän tiesi, että olin ripulitautitutkija, mikä vei meidät keskustelemaan aiheesta. Ylppö kertoi mm. että 1910-luvulla hän tunsi itsensä avuttomaksi, kun lapset kuolivat ripuliin, koska tautia ei osattu hoitaa.
Arvo Ylppö oli monella tasolla Suomen lastenlääketieteen ”isä”, edelläkävijä ja vaikuttaja. On mielenkiintoista pohtia elämäkerran perusteella, mitkä ominaisuudet ja tapahtumat tekivät hänestä sellaisen. Oikea ajoitus ja valmistautuminen ovat ilmeisiä. Ylpöstä tuli lastentautiopin professori vuonna 1925, ja lasten asiat niihin aikoihin Suomessa kaipasivat monella tapaa parantamista.
Voimme toki tietää numeroina, että lapsikuolleisuus oli suurta (se oli vuonna 1920 96/1000 1-vuotiasta ja vuonna 1925 vielä 85/1000), mutta Ylppö korostaa välittämistä, sitä, että lapsista ei huolehdittu kunnolla, he olivat toisen luokan ihmisiä. Muistan hänen kertoneen minulle 1980-luvulla, kuinka häntä erityisesti ilahduttaa nähdä terveitä, iloisia, hyvin puettuja lapsia leikkimässä. Hän sanoi, että tuskin minä pystyn ymmärtämään muutoksen suuruutta, kun en ole nähnyt.
Vaikka Arvo Ylpöllä oli tiede- ja tutkimustausta, hänen suurin ansionsa lienee lasten terveystyössä. Jo vuonna 1919 hän kirjoitti kansantajuisen kirjan ”Äiti pikkulapsen hoitajana”, joka levisi laajaan käyttöön, jota seurasi monia muita yleisölle suunnattuja kirjoja. Hän oli vuonna 1920 perustamassa Mannerheimin lastensuojeluliittoa (MLL), joka levisi alajärjestöjen kautta koko maahan. Hanke oli toki poliittinen, valkoinen. MLL oli kuitenkin tärkeä, kun Suomeen kehitettiin lastenneuvoloita, ensin MLL:n ja myöhemmin kunnallisia neuvoloita. Ylppö piti myös laajaa yksityisvastaanottoa, ja hänelle tuli potilaita ympäri Suomea. Toiminta oli taloudellisesti tuottoisaa. Tästä hän ei puhu kirjassaan, mutta minulle Ylppö kertoi, että hänen esimiehensä Saksassa oli ennen Suomeen paluuta antanut neuvon pitää taksat korkeana koska hoitoa ei muuten arvostettaisi.
Arvo Ylppö pyrki määrätietoisesti professorin ja esimiehen asemaan. Tie kulki paljolti Saksan kautta. Hän opiskeli Helsingissä vuonna 1910 suoritetun medikofiilitutkinnon jälkeen Göttingenissä, mutta varsinainen ponnahduslauta oli Berliinin Kaiserin Auguste Viktoria Haus, joka oli sen ajan paras lasten lääketieteen tutkimuskeskus. Ylppö aloitti siellä vuona 1912 ja sai valmiiksi väitöskirjatyöt parissa vuodessa. Jostain syystä sikäläinen professori Langstein piti Ylpöstä, otti hänet suojatikseen ja kannusti eteenpäin. Väitöskirjatyön aihe oli vastasyntyneen keltaisuus. Keskeinen keltaisuuden syy silloisissa oloissa oli synnynnäinen kuppa. Kirjallisuudessa Ylppö puhuu vain ”bakteeritaudeista”. Mielenkiintoista on lukea, että Saksassa tehty väitöskirja ei sellaisenaan kelvannut Suomessa, vaan Ylpön oli erikseen väiteltävä tohtoriksi Helsingissä vasta myöhemmin. Joka tapauksessa hakeutuminen ulkomaiseen huippulaboratorioon tieteen tekoon oli selvästi aikaansa edellä oleva veto.
Kävin itse Berliinissä vuonna 1985 ja vierailin Ylpön vanhassa työpaikassa, siis 60 vuotta myöhemmin. Siellä oli vanhoja hoitajia, jotka kuulopuheina tunsivat Ylpön. Eivät he tienneet mitään tutkimustyöstä (tutkimus vanhenee joka tapauksessa nopeasti) vaan keskososastolla muisteltiin sitä, miten Dr. Ylppö sai pidettyä pienet keskoset hengissä ruokkimalla heitä pipetillä tippa kerrallaan. Jos ruokaa antoi enemmän, keskoset vetivät henkitorveen ja kehittivät keuhkokuumeen.
Arvo Ylppö palasi vielä Berliiniin 1920-luvulla, kun tavoitteena ollut virka Suomessa ei tahtonut järjestyä. Tosin vuonna 1921 hänet nimitettiin henkilökohtaiseksi professoriksi, mutta se ei riittänyt, vaan hän halusi olla varsinainen professori. Edellinen viranhaltija, Suomen ensimmäinen lastentautiopin professori, vitkasteli eläkkeelle siirtymistään ja Ylpön toive toteutui vasta vuonna 1925, jolloin hän jäi pysyvästi Suomeen. – Nykyisinkin on selvä ero varsinaisen professorin ja erilaisten osa-aikaisten, määräaikaisten jne. välillä. Varsinaisia professoreita on vähemmän.
Ylpön professorikaudella valmistuivat sekä Helsingin lastenklinikka että lastenlinna 1940-luvulla. Ylppö oli molempien ylilääkäri. On uskomatonta, miten paljon aktiviteetteja hänellä oli ja miten paljon kuuluisia ihmisiä hän tunsi. Näillä verkostoilla oli sitten vaikutusta moneen. On vaikea kuvitella nykyään ketään niin verkostoitunutta lääkäriä.
Ulkomaisessa verkostoitumisessa Arvo Ylppöä auttoi erinomainen kielitaito. Saksaa hän sanoi kirjoittaneensa paremmin kuin Suomea lääketieteen alalla. Ruotsi piti oppia viimeistään opintojen aikana Helsingissä. Venäjää hän osasi hyvin, minkä muistan itsekin. Epäilemättä myös ranskaa. Omakohtaisesti muistan vuoden 1982 pohjoismaisen lastenlääkärikokouksen Oulussa. Tuolloin 95-vuotias Arvo Ylppö oli illallisella puhujana. Hän puhui pitkän tovin saksaksi, kunnes joku tönäisi ja sanoi, että tämä on ”Nordiska” kokous. Ylppö vaihtoi kesken lauseen ruotsiksi, ja ajattelin että ”vau”.
Kirjoittaja Timo Vesikari
