Hankin ”Akateeminen kapinakirja” nimisen kirjoituskokoelman, jonka toimittajina olivat omien sanojen mukaan Minni, Anni ja Paula. Kun tämän kirjauutuuden taustalla mainostettiin myös Vastapainon kustantamaa Hanna Kuuselan vuodentakaista erinomaista ”Syytös” kirjaa niin ajattelin, että se olisi jotain samantapaista. Koko teos ei yllä ihan samalle tasolle, mutta joukkoon mahtuu helmiä.
Toimittajakolmikko takaa sen, että naisnäkökulma on vahvasti mukana. Yliopistot ovat toki perinteisesti hierarkkisia ja patriarkaalisia yhteisöjä – tämä tulee selväksi – mutta muutosta on tapahtumassa, vaikka se ei ehkä ole riittävän nopeaa kaikkien mielestä. Naisten osuus yliopistotutkinnoista on jo yli 60%, mutta tämä ei riitä, kun professoreista vain 32% on naisia. Ongelma tietysti korjaantuu ajan mukana, mutta sitä ennen ehtii kapinoida, Tilanne ei kuitenkaan liity mitenkään yliopistojen hallinnon uudistukseen, joka minua kiinnosti tämän kirjan kohdalla. Halusin vahvistusta usein esittämilleni näkemyksille, että yliopistoihin on viime vuosina tullut liikaa hallintoa itse pääasian kuten tutkimuksen päälle. Erityisesti Tampereen yliopistofuusiossa tämä on korostunut niin, että vanhojen yliopistojen päälle on istutettu keinotekoinen kaiken yläpuolella oleva hallinto, jota olen kutsunut hirmuhallinnoksi. Tästä lähtökohdasta katsoen kirjassa on kaksi aivan erityisen hyvää lukua.
Ensimmäisessä Itä-Suomen yliopistosta olevat (professori, kirjassa ei käytetä titteleitä) Jukka Korpela ja Arto Nevala kirjoittavat kuvaavalla otsikolla ”Tiedosta hallintoon: hidas, hiljainen ja askelittainen vallankumous yliopistolla”. Kappaleen luettuaan jää vain haukkomaan henkeä ja ihmettelemään, miten tässä näin kävi, kun kilpailukykyajattelu ja vuoden 2009 yliopistolaki tekivät yliopistoista enemmän yritysten kaltaisia. Ennen yliopistot olivat opettajien ja heidän oppilaidensa kollektiivi, johon toiminnan vakiintuessa syntyi hallintoa. Nyt hallinnosta on tullut käenpoika, joka kasvaa. Hallintoammattilaiset ovat syrjäyttäneet akateemiset vaikkapa rehtoreina, eli yliopistojen tärkeimpinä johtajina. Ennen rehtorit valittiin professoreiden joukosta ”primus inter pares”-periaatteella, nyt heidät valitaan hallinnollisten ansioiden tai jonkun vastaavan mielikuvan perusteella. Yliopistojen johdon tehtävänä on pyrkiä myötäilemään opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) ”tahtotilaa” (jota ei ole missään näkyvissä), yliopistojen maksimaalisen rahoituksen toivossa. Siteeraten ”Tiede on syrjäytynyt akateemisen maailman ytimestä, ja tieteen pukuun pukeutunet hallitsijat ovat tulleet sen tilalle”.
Miten tässä on näin päässyt käymään? Korpelan ja Nevalan mukaan yliopistovallankumouksen ydin on prosessin salakähmäisyys ja näkymättömyys. Onko jo liian myöhäistä toimia, kun hallinto on ottanut vallan tieteeltä? Vaikka kriittisiä puheenvuoroja on noussut, mitään varsinaista korjausliikettä ei ole tehty, eikä edes aloitettu.
Läheltä liippaava luku kirjassa on Mikko Poutasen ”Yliopisto organisaationa ja yhteisönä: pettymyksen ja toivon välimaastossa”. Poutanen oli ensin opiskelijana Tampereen teknillisessä yliopistossa (TTY), mutta sitten ”pääsi” opintojen loppuvaiheessa 2006 Nokian palvelukseen, palasi takaisin kirjoittamaan väitöskirjaa ja väitteli 2018. Hän tupsahti keskelle yliopistojen (Tampereen yliopisto ja TTY) fuusioprosessia, jota kutsuttiin Tampere 3 -hankkeeksi. ”Ylisanoja vilisevä fuusiopöhinä oli järkyttävä kokemus” sanoo Poutanen. Hän halusi itse osallistua fuusion valmisteluun, mutta totesi, että henkilöstöä kyllä kuultiin, mutta ei kuunneltu. Muutos Tampereella oli suurempi kuin muissa korkeakouluissa. Tuloksena on ollut henkilöstön ja hallinnon vieraantuminen. ”Ei liene ihme, että kapinallisuus on alkanut kiinnostaa.”
Jotenkin tässä kohdassa pistää miettimään, että mikä oikein on, kun viisaat huomioitsijat ja analysoijat ja hyvät kirjoittajat joutuvat julkaisemaan näitä tekstejä kapinakirjassa. Miksi ei synny aitoa vastavoimaa, joka esimerkiksi Tampereen tapauksessa vaatisi liikettä takaisinpäin. Vaatisi tarpeettoman ja jopa vahingollisen yliopistofuusion purkamista ja ulkopuolisen hallinnon alasajoa. Tavoitteena pitäisi olla monen mainitsema yliopistodemokratian palauttaminen ainakin siinä mielessä, että yliopistolaiset saisivat itse valita johtonsa. Tällaista liikettä ei synny ehkä siksi, että suuri osa yliopistolaisista, tutkijat ja opettajat, ovat vain jotenkin vetäytyneet ja sulkeutuneet. Monet ehkä odottavat, että asiat itsestään korjaantuisivat ja nykymeno on vain ohimenevää pahaa unta.
Asiassa pitäisi varmaan edetä akateemisesti, eli tehdä ensin tutkimus. Tampereen tapauksessa pitäisi objektiivisesti ja puolueettomasti selvittää, mitä mahdollisia hyötyjä ja ilmeisiä haittoja yliopistojen yhdistäminen ja ulkopuolisen hallinnon pystyttäminen on tuonut. Tutkimuksen aloittaminen on sikäli hankalaa, että Tampereella yliopiston tutkimukseen tarvitaan yliopiston lupa, eikä tällaiselle projektille helposti heruisi lupaa. Tutkiva journalismi olisi toinen mahdollisuus. Siinäkin on se ongelma, että ilmeisin taho eli paikallinen valtamedia Aamulehti on puolensa valinnut ja ankkuroitunut yliopistofuusion kannattajaksi ja puolestapuhujaksi.
Kirjoittaja Timo Vesikari
