Olen tykännyt katsoa TV-sarjaa Berliinin kuuluisasta Charité-sairaalasta. Draaman keinoin on käsitelty 1800-1900-lukuen vaihdetta, kolmatta valtakuntaa 1933-1945 ja viimeksi DDR:n alkuvaiheita. Saksan historian tapahtumat ja lääketieteen kehitys sekoittuvat onnistuneesti. Dialogi on perisaksalaista virkakieltä, jossa muodollinen kohteliaisuus säilyy kiivaimmassakin sanailussa. Kaikki teitittelevät.
Viimeinen jakso alkaa pari viikkoa ennen Berliinin muurin pystyttämistä heinä-elokuun vaiheessa 1961. Sattumalta olin itse Berliinissä juuri noina päivinä. Olin lukiolaisena kesätöissä Saksassa ja lopettanut työt, kun lähdin kolmen minua vähän vanhemman amerikkalaispojan kanssa autolla Länsi-Saksasta Berliiniin. Lännestä Itä-Berliiniin oli helppo mennä, ja pääsimme jopa Itä-Berliinin kaupunkialueen ulkopuolelle Schönefeldin lentokentälle, kun kaverit halusivat nähdä ilmieläviä venäläisiä ja heidän lentokoneitaan. Oliko muurin tulo jo aavistettavissa? Jälkeenpäin olen kuvitellut että oli, mutta en ole varma.
Charité-sarjassa muurin pystytys (aluksi piikkilanka) tulee kaikille yllätyksenä aamuyöllä 13.elokuusa 1961. Charité on rajan pinnassa, joten sieltä kyllä näkee aivan aitiopaikalta. Ihmiset ovat tyrmistyneitä, mutta jatkavat töitään. Yksi lääkäri loikkaa länteen, mutta muut jäävät. Ylilääkäriksi nimitetään uusi poliittisesti luotettava henkilö. – Se ei ole niin ihmeellistä. Tampereellakin oli 1980-luvulla suotavaa olla demari, jos mieli ylilääkäriksi.
1960-luvun lääketiede ohjelmassa on toisaalta tuttua ja toisaalta niin kaukaista. En tietenkään ollut Charité-sairaalassa, mutta muutamaa vuotta myöhemmin olin kesällä vaihtostipendiaattina Wienin yliopistosairaalassa, joka sekin oli yli 200 vuotta vanha. On helppo samaistua myös saksalaissairaalaan. Sairaalahierarkia on käsin kosketeltavaa. Lääkärit ja hoitajat ovat hyvin tietoisia toisistaan, mutta tiet kohtaavat vain vähän.
Lääkäreillä perinteiset tutkimusmenetelmät ovat kunniassaan: palpaatio, perkussio ja auskultaatio. Stetoskooppi ei ole mikään koriste. Perinteisellä röntgenkuvalla ei kaikkea löydä ja Itä-Saksassa röntgenfilmistä on pulaa, joten niitäkin kuvia otetaan säästeliäästi. Mahasyöpä löytyy leikkaamalla ja keuhkosyöpä vasta ruumiinavauksessa.
Verinäytteen ottaminen on iso juttu ja lääkärin tehtävä. Niin oli Wienissäkin. En ollut koskaan ennen ottanut, mutta vanhempi hoitaja opetti – tosin ihan salaa, sillä se oli hoitajilta kielletty. Charité-ohjelmassa lääkäri ottaa potilaalta verinäytteen tutkimustarkoituksiin. Se onnistuu pitkän neuvottelun jälkeen.
Nuoren naislääkärin kiinnostus tutkimustyöhön ei saa suurta tukea yhteisöltä. Se poikkeaa normista. Toiminta jää vähän harrastelijamaiseksi. Toinen naislääkäri, lastenlääkäri, rikkoo myös normeja. Hän tulee paikalle mieskollegan kutsumana vaimonsa synnytykseen. Tätä ei synnytysopin professori katso hyvällä vaan haluaa heittää lastenlääkärin ulos. Raja-aita synnytyksen ja vastasyntyneen hoidon välillä on korkea. Erityisen radikaalia on, kun lastenlääkäri ehdottaa, että sairaalan uudisrakennuksessa vastasyntyneiden (teho-)osasto sijoitettaisiin fyysisesti kiinni synnytyssairaalaan. Professori sanoo, että tämä on amerikkalaista hömpötystä. Niin ei ole koskaan ennen ollut, vaikka ratkaisu voisi pelastaa monen vauvan hengen.
Kaikista ongelmista huolimatta vanhassa systeemissä on lämpöä. Charitén tapauksessa yhteishenki tiivistyy, kun melkein kaikki päättävät jäädä itäpuolelle, vaikka tietävät, että siitä seuraa myös vaikeuksia. Myös suhde potilaisiin on inhimillinen ja välittävä.
Oman kokemukseni mukaan läheinen suhde potilaisiin alkoi kärsiä 1990-kuvulla, kun tietokone tuli mukaan kuvaan. Lääkärit alkoivat katsoa enemmän näyttöpäätettä kuin potilasta. Charité-ohjelmassa ylilääkärit esitetään enimmäkseen öykkäreinä, mutta kyllä heillä kuitenkin on tietoa. Itse pidin ylilääkärin roolista ja olin jonkinlainen kävelevä neuvopankki, kunnes Dr. Google korvasi minut. Minun oli aika lopettaa sairaalalääkärin työt.
Kirjoittaja Timo Vesikari
